Elettiin aika, jolloin Pohjois- tai Etelä-Amerikasta Afrikkaan saattoi kävellä ongelmitta. Mikään valtameri ei ollut tiellä, koska kaikki maapallon mantereet olivat kiinni yhdessä massiivisessa superkontinentissa nimeltä Pangea.
Mutta noin 180 miljoonaa vuotta sitten alkoi muodostua repeämä, ja siitä lähtien Amerikka ja Afrikka ovat ajelehtineet erilleen muodostaen samalla Atlantin valtameren.
Omituista, eikö totta?
Kivikovasta ulkonäöstään huolimatta maapallon pinta liikkuu ja ajelehtii jatkuvasti. Tämä johtuu jostain, jota kutsutaan laattatektoniikaksi.
Muista planeetoista poiketen Maan kuori ei ole pelkkä yhtenäinen kuori. Sillä on suuria kuorilaattoja, joita kutsutaan tektonisiksi laatoiksi ja jotka kelluvat hitaasti virtaavan kumimaisen sulan kiven valtameren päällä.
Nämä laatat liikkuvat Maan ytimestä tulevan lämmön vaikutuksesta. Maan radioaktiivinen ydin tuottaa valtavan määrän lämpöä, joka estää planeettaamme jäähtymästä kokonaan.
Vähemmän tiheä sula kivi kulkee ytimestä pinnalle, jossa se sitten jäähtyy ja palaa takaisin – tätä prosessia kutsutaan konvektioksi.
Hitaasti liikkuvan liukuhihnan tavoin tämä nouseva ja laskeva lämpö ja sula kivi työntää tai vetää laattoja yhteen tai erilleen.
Törmäysten kautta nämä laatat voivat kohottaa suuria vuoria tai lähettää valtamerten pohjan syvyyksiin maapallon sulan maan sisälle. Kun ne siirtyvät erilleen, muodostuu uutta kuorta, ja sen myötä voi syntyä kokonaan uusia valtameriä.
Uutta valtamerten kuorta muodostuu tuliperäisillä ”keskimeriharjanteilla”. Vanhan merenpohjan tuhoutuminen tapahtuu ’subduktiovyöhykkeillä’. Merenpohjan syntyminen ja tuhoutuminen saa lopulta aikaan sen, että maanosien sijoittelu maapallolla vähitellen muuttuu.
Se on hidas prosessi. Atlantin valtamereen syntyy vuosittain alle tuuman verran uutta merenpohjaa. Mutta se kasvaa ajan mittaan. Tutkijat uskovat, että voisi olla mahdollista kävellä jälleen kerran yhden ainoan, Pangean kaltaisen mantereen poikki – vain parinsadan miljoonan vuoden kuluttua…