Sosiaalipalvelut

Nykyaikainen kehitys

Edistyneissä teollisuusyhteiskunnissa henkilökohtaiset sosiaalipalvelut ovat aina muodostaneet ”hyvinvoinnin sekatalouden”, johon kuuluvat lakisääteinen, vapaaehtoistoiminnan ja yksityinen hyvinvointipalvelujen tarjoamisen sektori. Vaikka henkilökohtaisten sosiaalipalvelujen rooli on ratkaiseva, niiden osuus kaikista hyvinvointimenoista on vain pieni. Merkittävimmin menot ovat kasvaneet sosiaaliturvajärjestelmissä, jotka tarjoavat tukea tietyille hakijaryhmille sekä yleisten että valikoivien kriteerien perusteella. Nykyaikaisten sosiaaliturvajärjestelmien kehittyminen 1880-luvulta lähtien kuvastaa paitsi asteittaista mutta perustavanlaatuista muutosta sosiaalipolitiikan tavoitteissa ja soveltamisalassa myös dramaattista muutosta asiantuntijoiden ja kansan mielipiteissä, jotka koskivat hädän sosiaalisten ja henkilökohtaisten syiden suhteellista merkitystä.

Läntisen Euroopan ja Pohjois-Amerikan suurimmissa köyhäinavustusjärjestelmissä 1800-luvulla uskottiin, että henkilökohtaiset puutteet olivat pääasiallinen syy köyhyyteen ja ihmisten kyvyttömyyteen selviytyä siitä. Tällä politiikalla pyrittiin yleisesti estämään joutilaisuutta. Köyhäinhoitovirkailija oli sekä julkisten avustusvirkailijoiden että nykyisten sosiaalityöntekijöiden edeltäjä, kun hän hallitsi lakisääteistä taloudellista tukea. Tuon ajan vapaaehtoiset hyväntekeväisyysjärjestöt olivat eri mieltä siitä, mitä hyötyä oli yhtäältä köyhäinhoitopalveluista, jotka olivat varoittavia ja merkitsivät lakisääteisen sosiaalihuollon kasvun vastustamista, ja toisaalta vaihtoehtoisesta avun tarjoamisesta apua tarvitseville yhdistettynä lakisääteisten palvelujen laajentamiseen. 1870-luvulta lähtien Charity Organization Society ja vastaavat elimet Yhdysvalloissa, Britanniassa ja muualla pitivät tiukasti kiinni ensin mainitusta vaihtoehdosta, ja niiden vaikutus oli laajaa toisen maailmansodan puhkeamiseen saakka.

Britanniassa ja Yhdysvalloissa settlement-liike toi vapaaehtoistyöntekijät välittömään kosketukseen köyhien kärsimien vakavien aineellisten haittojen kanssa. Tämän liikkeen edelläkävijä oli kirkkoherra Samuel A. Barnett, joka vuonna 1884 vaimonsa ja muutamien yliopisto-opiskelijoiden kanssa ”asettui” asumaan Lontoon köyhälle alueelle ja antoi naapuritalolleen nimen Toynbee Hall. Kaksi vierailijaa toi liikkeen pian Yhdysvaltoihin: Stanton Coit, joka perusti Neighborhood Guildin (myöhemmin University Settlement) New Yorkin Lower East Sideen vuonna 1886, ja Jane Addams, joka perusti Ellen Gates Starrin kanssa Hull Housen Chicagon Near West Sideen vuonna 1889. Näistä prototyypeistä liike levisi muihin Yhdysvaltain kaupunkeihin ja ulkomaille Eurooppaan ja Aasiaan.

Nykyaikaisen sosiaalityön alkujuuret voidaan jäljittää ensimmäisten lääketieteellisten avustajien nimittämiseen Isossa-Britanniassa 1880luvulla, ja käytäntö omaksuttiin nopeasti Pohjois-Amerikassa ja useimmissa länsieurooppalaisissa maissa. Alun perin terveydenhoitajat hoitivat kolmea päätehtävää: he varmistivat potilaiden taloudelliset edellytykset ja resurssit, kun sairaanhoidon kustannukset kasvoivat, tarjosivat neuvontapalveluja potilaiden ja heidän perheidensä tukemiseksi sairauden ja surun aikana sekä hankkivat riittävät käytännön apuvälineet ja muunlaista kotihoitoa kotiutetuille potilaille. Muualla maalliset ja uskonnolliset hyväntekeväisyysjärjestöt, jotka tarjosivat taloudellista apua, koulutusta ja asuntoja köyhille, alkoivat palkata sosiaalityöntekijöitä.

Vuosisadan vaihteeseen mennessä oli olemassa erilaisia järjestelmiä hyväntekeväisyystyön organisoimiseksi ”tieteellisin” periaattein kansallisesti sovittujen menettelytapoja ja palveluja koskevien standardien mukaisesti. Britanniassa, Yhdysvalloissa, Saksassa ja myöhemmin Japanissa johtavat hyväntekeväisyysjärjestöt työskentelivät yhdessä köyhäinhoito- ja avustusviranomaisten kanssa, ja tämä lähestymistapa vahvistettiin vuonna 1909 Britannian kuninkaallisen köyhäinhoitokomission enemmistöraportissa. Ensimmäiset sosiaalityön koulut, joita yleensä ylläpitävät vapaaehtoiset hyväntekeväisyysjärjestöt, syntyivät 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa Lontoossa, New Yorkissa ja Amsterdamissa, ja 1920-luvulle tultaessa samankaltaisia yrityksiä oli muualla Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sekä Etelä-Amerikassa. Koulutusohjelmissa yhdistettiin tapauskohtaisia menetelmiä ja muita käytännön interventio- ja tukimuotoja, ja niissä painotettiin erityisesti työskentelyä yhteistyössä yksilöiden ja perheiden kanssa itsenäisyyden palauttamiseksi.

1900-luvulta lähtien Charles Boothin Lontoossa ja Seebohm Rowntreen Yorkissa sekä muiden tutkijoiden tekemät tutkimukset alkoivat muuttaa perinteisiä käsityksiä valtion roolista sosiaalihuollossa ja köyhyyden lievittämisessä, ja köyhyyden yhteiskunnalliset syyt tulivat tarkastelun kohteeksi. Samaan aikaan sosiaalityön soveltamisala laajeni siirtokuntatalojen yleistymisen myötä niin, että se kattoi myös ryhmätyön ja yhteisöllisen toiminnan.

Sosiaalihuoltopalvelut tai henkilökohtaiset sosiaalipalvelut ovat useimmissa maissa sen sijaan, että ne olisi järjestetty ja hallinnoitu erikseen, usein liitetty muihin tärkeisiin sosiaalipalveluihin, kuten sosiaaliturvaan, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja asumiseen liittyviin palveluihin. Tämä selittyy niiden historiallisella kehityskululla. Henkilökohtaisten sosiaalipalvelujen poliittisen päätöksenteon ja hallinnon keinot ovat usein yhteensopimattomia. Esimerkiksi hoito-ohjelmien yleisen integroinnin ja koordinoinnin vaatimukset voivat olla ristiriidassa sellaisten palvelujen tarjoamisen kanssa, joissa otetaan asianmukaisesti huomioon tiettyjen asiakasryhmien tarpeet. Sovitettava yhteen myös yksilöllisten palvelujen tarjoaminen sekä perheen ja naapuruston tarpeiden huomioon ottaminen.

Lakisääteiset ja vapaaehtoiset sosiaalipalvelut ovat kehittyneet vastauksena tarpeisiin, joita yksilöt eivät ole voineet täysin tyydyttää yksin tai yhdessä muiden kanssa. Tällaisten palvelujen nykyistä luonnetta määrittävät muun muassa seuraavat tekijät: ensinnäkin teollisuusyhteiskuntien laajuuden ja monimutkaisuuden kasvu on lisännyt keskus- ja paikallishallinnon velvoitteita. Toiseksi teollisten yhteiskuntien vaurauden ja tuottavuuden kasvu on lisännyt kansalaisten odotuksia elintason ja oikeudenmukaisuuden suhteen ja samalla kasvattanut aineellisia valmiuksia vastata näihin odotuksiin. Kolmanneksi yhteiskunnalliset ja taloudelliset muutosprosessit ovat saavuttaneet sellaiset mittasuhteet, että yksilöillä on yhä heikommat valmiudet ennakoida muutoksen kielteisiä vaikutuksia ja selviytyä niistä. Neljänneksi sosiaalisen ja henkilökohtaisen elämän vuorovaikutuksesta johtuvien omintakeisten tarpeiden tunnistaminen ja tyydyttäminen on vaikeaa ja joskus jopa mahdotonta.

Jokainen perhe voi kokea kriisejä, joita se ei pysty hallitsemaan. Sairauden ja työttömyyden aiheuttamia vaikeuksia voi pahentaa tulojen menetys; avioerot ja asumuserot voivat haitata pienten lasten hyvinvointia ja kehitystä; ja pitkäaikainen vastuu huollettavana olevista sukulaisista voi heikentää hoivaa antavien fyysistä ja emotionaalista hyvinvointia.

Hyvin harvat perheet kärsivät niin vaikeasti ratkaistavissa olevista ongelmista, että ne tarvitsevat lähes jatkuvasti henkilökohtaisten sosiaalipalvelujen apua. Joissakin näistä perheistä esiintyy poikkeavaan käyttäytymiseen liittyviä ongelmia, kuten perheväkivaltaa ja lasten hyväksikäyttöä, epäsäännöllistä koulunkäyntiä tai koulunkäynnin laiminlyöntiä, alkoholin ja huumeiden väärinkäyttöä sekä rikollisuutta ja rikollisuutta. Kaikki köyhät perheet eivät kuitenkaan aseta suuria vaatimuksia sosiaalihuoltopalveluille, vaan huomattavia vaikeuksia voitaisiin lievittää käyttämällä nykyisiä palveluja tehokkaammin.

Sosiaalityöntekijät ovat ajan mittaan ottaneet erityisen vastuun ihmisistä, joiden erityistarpeet eivät kuulu muiden ammattikuntien ja virastojen alaisuuteen. Sen lisäksi, että henkilökohtaiset sosiaalipalvelut vastaavat vakavista pitkäaikaisista sosiaalisista ja emotionaalisista ongelmista kärsivien yksilöiden ja perheiden tarpeisiin, ne vastaavat monenlaisiin tarpeisiin, jotka johtuvat tavanomaisemmista elämäntilanteista. Henkilökohtaisilla sosiaalipalveluilla pyritään väistämättä ensisijaisesti reagoimaan kriiseihin niiden ilmetessä, mutta nykyään panostetaan paljon ennaltaehkäisevään työhön ja hyvinvoinnin lisäämiseen laajemmassa yhteisössä. Tässä suhteessa voidaan verrata sosiaaliturvan perinteistä tavoitetta – köyhyyden vähentämistä – ja kunnianhimoisempaa tavoitetta – toimeentulon ylläpitoa – keskenään.

Henkilökohtaisten sosiaalipalvelujen järjestäminen eri yhteiskunnissa on hyvin vaihtelevaa. Etnisyys ja kaupunkien köyhyys ovat lisänneet tarpeeseen uusia ulottuvuuksia, jotka ylittävät perinteiset asiakasryhmät, joita ovat perheet, lapset, nuoret, sairaat ja vammaiset, työttömät, vanhukset ja rikolliset. Näille tärkeimmille asiakasryhmille ominaisissa tarpeissa on kuitenkin jatkuvuutta ja johdonmukaisuutta.